heippa

Soitin viime yönä kriisipuhelimeen. Tunsin aivan järkyttävää ahdistusta. Ihan kuin joku olisi laittanut tulpan kurkkuun. Henki ei kulkenut, vapisin ja panikoin. Mielenkiintoistahan se on vaan purkaantua puhelimessa tuntemattomalle ihmiselle. Arvostan tuota työtä. Miten ne ihmiset saavat unta joka yö, kun minun kaltaiset tyypit sinne soittaa ja puhuu itkien niinkin synkkiä asioita, että itseäkin pelottaa.

Eihän tämä henkilö voinut minua 'pelastaa', mutta se kun kuulin jonkun sanovan minulle, että välittää, haluaa auttaa ja on huolissaan....se merkitsi paljon. Huomio. Sitä minä tarvitsen. Tarvitsen ystävää joka kuuntelee. Joka jaksaa kuunnella. Jolle voin hetken puhua vain minusta itsestäni, tuntematta jonkinlaista syyllisyyttä että olen vain -minäminäminä..
Katselin vanhoja kirjoituksia ruuasta. Onneki se on melkein ohi. Eihän se koskaan tuolta takaraivosta lähde, mokomakin syömishäiriö. Mutta sen voi hiljentää. Pahintahan tässä on, tai no hyvintä, miten sen haluaa sanoa, että meitä on monta samalla tiellä menevää.