heippa

Soitin viime yönä kriisipuhelimeen. Tunsin aivan järkyttävää ahdistusta. Ihan kuin joku olisi laittanut tulpan kurkkuun. Henki ei kulkenut, vapisin ja panikoin. Mielenkiintoistahan se on vaan purkaantua puhelimessa tuntemattomalle ihmiselle. Arvostan tuota työtä. Miten ne ihmiset saavat unta joka yö, kun minun kaltaiset tyypit sinne soittaa ja puhuu itkien niinkin synkkiä asioita, että itseäkin pelottaa.

Eihän tämä henkilö voinut minua 'pelastaa', mutta se kun kuulin jonkun sanovan minulle, että välittää, haluaa auttaa ja on huolissaan....se merkitsi paljon. Huomio. Sitä minä tarvitsen. Tarvitsen ystävää joka kuuntelee. Joka jaksaa kuunnella. Jolle voin hetken puhua vain minusta itsestäni, tuntematta jonkinlaista syyllisyyttä että olen vain -minäminäminä..
Katselin vanhoja kirjoituksia ruuasta. Onneki se on melkein ohi. Eihän se koskaan tuolta takaraivosta lähde, mokomakin syömishäiriö. Mutta sen voi hiljentää. Pahintahan tässä on, tai no hyvintä, miten sen haluaa sanoa, että meitä on monta samalla tiellä menevää.

ammottavaa tyhjyyttä

Onkin pitkä aika kun tänne olen kirjoittanut. Pidän uutta blogia, joten tämä jäikin sitten yksinään internetin ihmeelliseen maailmaan.
Vuosi uudessa koulussa ja uudella paikkakunnalla on jo ehtinyt melkein vierrähtää. Lukio on mennyt ihan ok, mitä nyt helvetillinen stressi ja väsymys on painanut 24/7. Välillä menee hyvin. En oksenna tai laihduta. Välillä taas huonommin. Tunnen olevan lihava ja inhottaa olla tässä ruumiissa, vaikka painoindeksini on 17,7. (163cm/47kg) Ihraa vaan tuntuu olevan joka paikassa liikaa.

En kuitenkaan kaipaa sitä anoreksia maailmaa, missä tuli elettyä aika pitkään. En tosiaankaan. Ja eihän siinä voi elää, kun loppujen lopuksi siitä on pakko parantua jos haluaa ylipäätään elää.

Ehdin tässä loppu vuodesta jopa rakastua. Ja kaikki tottakai meni omalta osalta ihan solmuun ja mies lähti. Vitutus on ihan huipussaan. En tiedä enää kuka olen, miksi ja minkä takia. Fyysinen ja henkinen pahoinvointi vaan jatkuu ja jatkuu, vaikka olen ok kunnossa yleisesti. Tahdon oksentaa vaan kaiken pahan olon ulos ruumiistani ja leijua tyhjänä maailmassa.

Päihteet kiehtoo mutta järki pitää minut vielä niistä jotenkin erossa. Mutta kaikkihan on hyvin. On ystäviä, on perhe, minusta välitetään ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Mikään ei tunnu vaan oikein miltään, en tunne olevan onnellinen. Vaikka eihän kestävää onnea ole olemassa. On vain pieniä hyviä hetkiä jota tekee iloiseksi ja huonoja hetkiä, että tajuaa miten tärkeitä pienet hyvät asiat on.